Sanastatoiseen

461 sivua henkistä epätasapainoa. Otava, 2018 Helmet lukuhaaste 1/50 Kirjassa muutetaan.

Lina Bengtsdotter. Laita nimi muistiin. Annabelle alkoi kuten kaikki ruotsalaiset dekkarit. Ne alkavat pikkuhiljaa toistaa toisiaan, kun niitä on lukenut kymmeniä ellei satoja. Ongelmainen poliisi ja rikos, joka järkyttää koko pientä paikkakuntaa. Itse kun olen viettänyt nuoruuteni juurikin tuollaisella pienellä ja sisäänpäinlämpiävällä paikkakunnalla täällä Suomessa, koin hetkittäin paluun omiin nuoruusvuosiini. Kun ei ole mitään tekemistä ja piirit ovat pienet, ei uskoa tai toivoa paremmasta. Mutta Bengtsdotter yllättää. Joten suosittelen lukemaan tämänkin. Pikkukaupungin kaunottaren katoaminen avaa oven menneisyyden synkkiin salaisuuksiin, lukee kirjan takakannessa. Se kertookin lähes kaiken. 363 sivua hukkaanheitettyä elämää. Otava, 2017 Helmet lukuhaaste 36/50 Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

Jatko-osa Kristina Ohlssonin Lotus Bluesille. Ahmin kaikki Fredrika Bergman-sarjan kirjat ja koska pidin niistä niin paljon, vitkuttelin näiden kahden lukemista. En ole vieläkään lukenut Lars Keplerin Playgroundia, koska kaipaan Joona Linnaa. Ärsyttää kun kirjailija(t) rakentaa hyvän hahmon ja sitten siihen itse kyllästyttyään(?) tekee uuden aluevaltauksen. Olen muutosvastarintainen, ja se on hankalaa kun kirjailijat eivät tee niinkuin minä haluan;) Jo Nesbön Verta lumella on myös tälläinen uusi aluevaltaus, ja myönnettäköön että luin niistä jo ensimmäisen...ehkä se tästä. Mutta Mion Blues. Vauhdikas dekkari joka sijoittuu Ruotsiin ja USA:n Texasiin. Sopiva kirja luettavaksi siis tällä mantereella. Juoni itsessään on yksinkertainen; etsi Mio ja pelasta oma perheesi. Mutta taitavana kirjailijana Ohlsson tekee tämänkin kirjan lukemisesta nautinnon. Loistavaa henkilökuvausta ja juonenkäänteitä, joita et todellakaan osannut odottaa. Suosittelen. Myös niille jotka eivät pidä raaásta nii...

Vuosi alkoi dekkarilla, tietysti. Sanon aina, että koska oma elämäni on niin tylsää pitää lukemissani kirjoissa tapahtua, ja paljon. Tämä ei ollut ensimmäinen Stuart MacBriden kirja jonka luin. Matkustin viime syksynä Skotlantiin ja etsin sopivaa matkalukemista. Joku toinen olisi ehkä mennyt matkakertomusten ja -oppaiden luo, mutta minä etsin tietysti dekkareista sopivimmat. Muistin lukeneeni jo alkuvuonna Skotlantiin sijoittuvan teoksen; Pahan postia. Etsin samalta kirjailijalta jotain muuta ja päädyin Noitajahtiin. Siinä ei ollut mukana rikoskomisario Henderson joten tällä kertaa paluu hänen seuraansa oli suorastaan virkistävää. Sellaista "kylmä syyssade kasvoille"-virkistävää. Ja sitä sadetta tässä Kuoleman sävelessä piisaa. MacBride ei kuvauksillaan houkuta taatusti ketään Skotlantiin! Märkä, pimeä ja synkkä on hänen maansa. Mutta ehkä me suomalaiset pystymme hyvin samaistumaan siihen. Muuten kirja antoi mitä lupasikin; karua kuvausta er...